Elä unelmaasi vaikka välillä kastut | Vartijaton!

[Kreuzbein]

Kevättuuli leikitteli pitkää, aaltoilevaa turkkia ja harjasta. Tyyni merenpinta houkutteli jo kevättalvesta astelemaan, kokeilemaan jos maailman sielunpeili kantaisi. Aurinko kimalsi aamuhämärässä, kaulakoruauringon kultainen osa kirkastui hetki hetkeltä siitä tummasta ja tukahdutetusta kirkkaaksi, kun taas tummansininen osa sammui taas mustaksi. Perintöriipus sulki sisäänsä kaiken tarpeellisen, tiedon, joka suvussa kulki. Aristokraattinen borzoi seisoi pää korkealla, tähyillen taivaanrantaa. Nouseva aurinko häikäisi, Suique yritti nähdä kauas horisonttiin, koetti aistia mistä oli tullut. Tuntea sen katukoirien vihansekaisen ihailun. Mieliala oli neutraali, mitäänsanomaton. Seura olisi tarpeen, joku, jolle jutella turhanpäiväisiä asioita. Tapahtukoot miten hyvänsä, vaikka jäisi yksin, olisi silti aina Aurinko seurana. Tummiksirajattujen vaaleansinisten silmien katse seilasi ylitse merten. Vainottu ei potenut koti-ikävää, tuolla oli riittävän hyvä olla näin. Erossa laumasotkuista, erossa venäläisistä katukoirista. "Ei ikinä enää", Suique lausui soinnullisesti, kääntäen katseen sekametsään. Hiljaisuus tuntui olevan rikkomaton, vain tuulen humina ja meren kohina kuului korvissa. Näin voisi olla useamminkin - täysin rauhallista, ei kiire minnekään.

|| laatu on huonoa anteeksi :< mutta Vartijaton piskineen tänne, danke ||

[Vartijaton]

Acerbus

Acerbukseksi nimetty, sangen kaunis rakenteinen susi käveli meren rantaviivaa pitkin, katse vangittuna tarkalleen eteenpäin. Välillä pienehkö liike mereltä tai maalta sai kuitenkin pään kääntymään, tarkkailemaan sivuille. Eihän sitä koskaan tiennyt josko vihollinen vaani vierustalla tai selän takana. Noh, ei Acerbus asiaa todellisuudessa niin ajatellut, uteliaisuuttaan vain vilkuili. Hetken kuluttua uros näki edessään edessään toisen harjapään. Toisen rakenne vastasi vinttikoiran siroutta, voimaa ja aristokraattisuutta. Hukka jatkoi asteluaan, ehkäpä toisesta olisi edes hetkelliseksi seuralaiseksi, juttukaveriksi. Muutaman sanan vaihtaminen ei koskaan ollut pahitteeksi, vaan piristi yksinäisen päiviä. Vaellessaan saattoi Acerbus monestikin olla viikkojakin yksin, tapaamatta ketään. Silloin tuntui tulevansa seinähulluksi, mutta yksinäisyys kasvatti. Se opetti nauttimaan niistä hetkistä kun sai leikkiä hetken sosiaalista. Tuo askelsi lähemmäksi narttua ja hymähti pienesti.
"Tervehdys", hän lausahti kohteliaasti toiselle.

[Kreuzbein]

Kuinka se kevättuuli leikittelikään aaltoturkkia, miten se meren raikkaus tuoksui metrienkin päähän. Maailman sielunpeili tavoitteli kapeita tassuja muutaman metrin päässä rantaviivasta. Borzoi katseli kohti taivasta, nähden ne hienoiset utupilvet leijailevan kellertävällä taivaanrannalla. Mieli huokui rauhallisuutta, tyyneyttä, lähestulkoot narttu tunsi itsensä autuaaksi tässä seistessään. Vieraat askeleet kuuluivat vaimeina, erittäin hentoisina, meren kohinan taustalta niistä ei olisi erottanut mitään, ellei mieli olisi rauhoittunut mietteistään. Kapea pää kääntyi kohti tulijaa, puhdas susi raitoineen päivineen oli saapunut seuraan. Suique soi toiselle pienen hymyn, ja kohtelias tervehdys ei pahentanut sitä hyvää ensivaikutelmaa sudesta. "Huomenta vain vaeltaja", tyynenrauhallinen vastatervehdys ja nyökkäys oli tyypillistä Vainotulle. "Mikä tuo sinisilmän merenrantaan aamuvarhain?" venäjänvinttikoiran ilme oli vakavoitunut, sininen puolisko aurinkokorusta hohti vielä vähän sinisenä, kullanvärinen puoli alkoi loistamaan kirkkaampana. Näin se päivä alkaisi.

[Vartijaton]

Meri hohti kirkkaana hänen vierellään. Aallokko huuhtoi rantaviivaa. Taivaskatse tutkaili borzoita katseellaan. Narttu vaikutti rauhalliselta ja kohteliaalta luonteeltaankin, niinkuin ulkomuodoltaankin. Toinen olisi luultavamminkin parempaa seuraa kuin useimmat muut saaren asukkaista. Jos jotain Acerbus osasi arvostaa, niin jotain tuollaista. Avoimuutta. Toinen ei vaikuttanut esittävänsä, se oli aitoutta, juuri sitä, mikä teki olennosta viehättävän. Jopa täydellisyyttä tavoittelevan. "Kunhan kuljeskelen, etsin totuutta, kaikkea, mitä maailmalla onkaan annettavanaan. Entäs sinut, taivaskatse?" uros uteli ja hymyili toiselle. Älykästä seuraa, vihdoin. Hukka siirsi vuorostaan katseensa merelle, ihaillen hopeahilettä sen pinnassa, kun auringon säteet koskettivat veden rajaa. Yönsininen harja hulmahteli vuoroin pois kasvoilta, vuoroin takaisin peittämään sielunpeilejä, kun kevättuuli puhalsi kipakkana. Acerbus tunsi olevansa elossa.

[Kreuzbein]

Raikas tuuli mereltä, siitä saattoi vain aistia pienen osan siitä, miltä Venäjällä tuntui. Kun satamassa haiskahti aamuvarhain mereltä haettu kala, kuinka merenranta oli aina niin rauhallinen. Tyyni katse harhaili hetken horisontissa, kunnes vaeltaja jälleen puhui, antoi vastauksen Vainotun kysymykseen. Jälleen se sama, hentoinen hymy somisti aristokraattista ilmettä entisestään. "En ole varma, voi olla että syvällä alitajunnassa palaan merenrantaan siksi, jotta tuntisin saman mitä Venäjän rannikoilla", borzoi hymyili ja puhui soinnullisesti "ja samalla haeskelen sitä, että mikä minua täällä odottaa vai odottaako mikään." Vaaleansiniset silmät katselivat toisen sielunpeilejä, joita harjastupsut aina välillä peitti. Venäjänvinttikoira siirsi katseensa taas meren suuntaan. Ei ollut sitä samaa tunnetta, mikä oli aina aamuisin. Aurinko nousi, taivas oli vain osaksi sininen, muuten vain kaunis keltainen sävy värjäsi pääosan siitä kaikesta. "Vaeltaja, oletko peräisin täältä saarelta?" Suique kysyi rauhallisena, kääntäen jälleen kerran katseensa suteen. Ensimmäinen järkevä tapaus pitkiin aikoihin, tai no, ainoa, joka ymmärsi nelivärisen koiran ajatusmaailmaa.

[Vartijaton]

Acerbukselle tuulella ja merellä ei ollut niinkään suurta merkitystä. Hänestä meri oli kaunis, symbolisoiva, mutta toisinaan pelottava ja niin vaarallinen. Sitä piti välttää niinä päivinä, kun myrsky nousi ja lähetti vaahtoratsujaan liikkeelle. Ne kalastivat epäonniset mukaansa ja kuljettivat kohden pohjaa, vaatien sielut itselleen. Uros siirsi katseensa vinttikoiraan, kun toinen aloitti jälleen puhumaan. "Kohtalo ohjailee, muuta en voi sanoa. Olet siis Venäjältä kotoisin?" hukka juttusi ääni vakaana, hieman karhean kuuloisena, kuten aina. Samalla kun narttukin käänsi katseensa merelle, teki Acerbus saman. Tuijotellen kaukaisuuteen hiljaisuuden vallitessa. Ainoa ääni, joka hallitsi oli meren kohina ja tuulen humina. Hetken kuluttua toinen kuitenkin rikkoi hiljaisuuden. "Olenhan minä. Toisin kuin monet muut tunnen saaren syvimmätkin kolkat, koska vaellan jatkuvasti, etsin tyydytystä elämääni", Acerbus kertoi hieman surumielisellä äänellä. Hän ei voinut sille mitään että ikävöi veljiään, aina kun puhe kääntyi vaeltamiseen.

[Kreuzbein]

Puolet auringosta oli jo pimentynyt mustaksi. Toinen puoli loisti kirkkaana, kultaisena, antaen valkealle turkille kullanväristä sävyä auringon ympärille. Aamu oli vihdoin noussut, oli aika aloittaa uusi päivä. Uusi päivä, uudet suunnitelmat. Suden viisaudet saivat borzoin nyökkäämään hyväksyvästi. "Niin kohtalo tekee, ja jokainen päivämme lienee jo jossakin etukäteen suunniteltu. Ja kyllä, olen Venäjän kasvatti", tummaharjaksinen hymähti hyväntuulisena, antaen katseensa taas pysähtyä kookkaaseen urokseen. Meri kuiskasi kutsujaan, pyysi palaamaan merten taakse, anoi takaisin syntysijoille. Ei - Suique ei voinut palata enää satamaan, josta oli kotoisin.Saadessaan vastauksen kysymykseensä, nelivärinen vinttikoira nyökkäsi. "Asia on selvä, jos sinulla on joku kerta aikaa, niin jaksaisitko esitellä tätä saarta paremmin? Ja hoitaakseni alta muodollisuudet, mikä on Vaeltajan nimi?" aristokraattinen narttu kysyi kohteliaalla äänensävyllä, kuitenkin välttääkseen kaikin tavoin painostavan äänensävyn. Suique ei itse ollut pahemmin lähtenyt rannalta minnekään muualle kuin järvelle ja metsään,eikä halunnut paljoa muualle lähteä. Ehkä pelko jatkuvasta vainosta riivasi koiraa.

[Vartijaton]

Uros ei voinut olla enää kiinnittämättä huomiota toisen erikoiseen koruun, joka loi värejä nartun kaulalle. Tähän väliin ei kuitenkaan Acerbus viitsinyt tunkea kysymystä riipuksen syntyperästä ja merkityksestä. Niiden aika tulisi myöhemmin. Hukka kuunteli kaiken mitä toisella olikaan sanottavanaan. "Luultavasti onkin. Jos saan udella, millainen maa Venäjä on? Vaikea kuvitella mitään muuta, kun on ikänsä asunut täällä", Acerbus kysyi kohteliaasti ja katseli toista taivaskatseellaan. Toisen pyyntö hieman yllätti kolmivärisen, mutta tuo vain päätyi hymähtämään pienesti ennen sanojaan. "Sopii minulle vallan mainiosti, lähdemmekö vaikka heti vai tahdotko vielä katsella merta? Ja nimeni on Acerbus Fides, mutta etuliittellä esittäydyn yleensä. Entäs sinun?" Acerbus kysyi ja vilkaisi taakseen jalan jälkiään, joita aallokko häivytti edestään. "Tuo riipuksesi, se on kaunis. Onko sillä tarinaa?" yökruunuinen uteli. Eihän toisen ollut pakko vastata, jos ei huvittanut.

[Kreuzbein]

Hiljainen hymähdys. Uros kyseli nyt Venäjästä ja borzoi laski katseensa vedenrajaan. Mitä voisi kertoa Venäjästä? "Venäjä on varmaankin suurimpia alueita - ainakin tarinoiden mukaan, ja.. Minä elin satamakaupungissa, jossa kaksijalkaiset olivat ystävällisiä, mutta heihin ei saanut kiintyä liikaa. Niin mummini sanoi", Suique aloitti, miettien kovasti seuraavia sanoja, "Venäjän talvet olivat kylmiä - pakkasta oli parhaimmillaan 40 astetta, siellä oli myös erittäin lämpimät kesät. Minä eläisin vieläkin satamassa perheeni kanssa, ellei laumanjohtajat olisivat ruvenneet maksamaan alaisilleen siitä, että saisivat minut päiviltäni." Meri humisi korvissa, houkutteli takaisin. Minne menisi, jos ei voisi jostain syystä jäädäkään saarelle? Vastaus kysymykseen sai vain nyökkäyksen, ja Suique katseli jälleen urosta. "Voimme lähteä, Vaeltaja Acerbus. Suique Dissensio on nimenä, mutta yleensä se on vain Suique - jotkut käyttävät myös lisänimenä Vainottu" Seuraava kysymys tuli riipuksesta, joka roikkui ketjussa nartun sirolla kaulalla. "Kiitoksia", venäjänvinttikoira sanoi tyynenä, "se on kulkenut sukupolvelta toiselle, aina kerta toisensa jälkeen. riipuksia on kaksi, toinen on Kuu ja tämä nyt on tämä. Auringon tummat osat hohtavat yöllä sinisenä, kun taas kultaiset näin päivällä... No, näethän. Suvussa kulkee tarinaa, että shamaani olisi antanut korun aikoinaan isoisoäidilleni." Kamala selitys, kyllä. Pieni hymy nousi kapealle kuonolle. "Mutta näytä ihmeessä tietä, minne tahansa."

[Vartijaton]

Acerbus kuunteli mielenkiinnolla toisen puhetta. Häntä oli jo pitkään kiehtonut ulkomaailma, johon oli lähes mahdotonta päästä. Merivirrat tappoivat niin monet uskaliaat, ettei uros tahtonut edes kokeilla ja kaiken lisäksi hänen kotinsa oli täällä, eikä hän tahtonut lähteä. Ainakaan yksin, ilman veljiään, joita ei vieläkään ollut löytänyt vaikka kuinka vaelsi ja etsi. "Talvet mahtoivat olla rankkaa aikaa. Mitä nämä kaksijalkaiset ovat? Ja miksi sinut piti saada hengiltä?" Acerbus kyseli. "Anteeksi turhanpäiväinen uteliaisuuteni, en voi sille mitään", tuo sanoi vain pienen hengen vedon jälkeen. Aallokko kasvoi kevättuulen raivotessa yhä kovemmin. Vesi ryömi aina vain lähemmäksi ja kastoi uroksen varpaat kylmään syleilyynsä. "Sukukoru siis, pidä siitä hyvää huolta ja välttele Menralaisia, toiset pitävät heitä varkainakin kaiken muun pahan lisäksi. Itse tosin en pitäisi asiaa niin mustavalkoisena." Acerbus oletti toisen jo tietävän päälaumoista, eihän hän varmaksi voinut sanoa, mutta kaiketi Vainottu sen ilmoittaisi. "Näytän sinulle ensin Kidojen aluetta", tuo tokaisi ja lähti astelemaan edelleen rantaviivaa pitkin eteenpäin, katsoen Suiqueen, että toinen seuraisi.