Elä unelmaasi vaikka välillä kastut | Vartijaton!

[Kreuzbein]

Oli hienoa, että jotakuta edes kiinnosti selostukset Venäjän niinsanotusta kiehtovasta maailmasta. Toisen todetessa talvien olleen rankkaa aikaa, borzoi nyökkäsi. "Kaksijalkaiset aikuiset olivat vaihtelevasti pitkiä tai lyhyitä, eri näköisiä. He puhuvat eri kieltä kuin me, mutta silti ovat ymmärrettävissä jotenkin. Kaljuja, vaaleita olentoja, jotka kävelivät takajaloillaan, heillä ei ollut häntää, he pukeutuivat kankaisiin, heillä ei ollut kuonoa ja ainoa asia, missä heillä oli turkkia, oli päässä, joillakin myös käsissä", ensin sekava selitys ihmisistä, sen jälkeen solakka narttu rupesi pohtimaan, miten selittäisi tämän asian järkevästi, "no, laumanjohtajat eivät pitäneet siitä, kun heidän lauman jäsenensä näkivät nälkää, minä opetin heitä hankkimaan ruokaa, minun ympärilläni pyöri jokaisesta mahdollisesta laumasta koiria, ja kun näin johtajia, totesin heille, ettei ole huonoja alaisia, on vain huonoja johtajia. Ja eivät kestäneet totuutta, kuinka jäsenet näkivät nälkää ja itse ahnehtivat kaiken ruuan minkä laumalaiset saivat kiinni." Pitkää selitystä vain Venäjän ajoista. Olihan se ymmärrettävää, jos on asunut koko elämänsä saarella, halusi tietää enemmän kaikesta. "Ei se ole turhanpäiväistä. Ei kysyvä tieltä eksy, ymmärräthän?" Suique lausui sointuvasti, vilkaisten vielä kerran meren suuntaan. Toisen varoittaessa Menran jäsenistä, borzoi nyökkäsi. "Olen kuullutkin heistä. Tottahan se on, eivät asiat ole niin mustavalkoisia, ja persooniakin on niin monenlaisia." Hymy pysyi ennallaan. Nyt suuntana olisi siis... Kidojen alue? "Eli sen... niinkutsutun "hyvän" lauman?" venäjänvinttikoira kysyi neutraalina, varmistaen tietojaan oikeiksi. Tuuli leikki kaksivärisellä harjaksella, kun jalo Suique asteli askeleen toisen jäljessä.

[Vartijaton]

Acerbusta sattui nykypäivänä kiinnostamaan lähes kaikki. Kun oli nuoruutensa elänyt masentuneena, pitäen itsensä piilossa, jokainen asia alkoi vanhemmiten kiinnostamaan kun melankoliasta oli selvitty. Kertomus kaksijalkaisista ihmetytti urosta suuresti. Hän ei osannut muodostaa minkäänlaista mielikuvaa edes kuvailujen perusteella. Kuullostivat omituisilta tapauksilta ja tuskin olivat mitään Jumalan lähettiläitäkään, jos ei mokomia saanut lähestyä kunnolla. "En pysty edes saamaan mielikuvaa sellaisesta päähäni..." hukka tunnusti, ei lainkaan nolona, lähinnä hämmentyneenä. Hänellä oli niin paljon näkemättä. Tällä kaukaisella saarella oli niin vähän asioita. Seuraavaksi Vainottu kertoi hänelle johtajista. Eivät olleet selvästikään hyviä johtajia ja Acerbus oli täysin samaa mieltä nartun kanssa, ei ollut huonoja alamaisia, vaan huonoja johtajia. Sekin oli osa syy siihen, miksi yökruunu ei edes harkinnut liittyvänsä kummankaan lauman rivistöihin sätkynukeksi. "Voihan se niinkin olla, elin nuoruuteni piemydessä jonka vuoksi silmäni ovat auenneet elämälle vasta nyt aikuisiällä", tuo kertoi vaikka kysyttykään. Suique kertoi olleensa kuullut Menrasta ja uteli Kidoista. "Eivät, minä en ainakaan niinkään usko hyvyyteen ja pahuuteen. Lähinnä aitouteen. Kyllä, Kidot ovat suvaitsevaisempia yleisesti ottaen, heidät kasvatetaan siihen", Acerbus kertoi, "aivan kuin Menrat sulkeutuneiksi, mutta kyllä molempien laumojen seurueista löytyy niinsanottuja mustia lampaita jotka pilaavat mainetta, mutta niinhän se aina on!" uros juttusi, kertoi mielipiteitään. Toisen seurassa oli helppoa olla avoin ja omaitsensä.

[Kreuzbein]

Toisen myöntäessä, ettei saanut niistä mielikuvaa päähänsä, aristokraattinen borzoi nyökkäsi. "Ymmärrän, en minäkään siihen pystyisi, ellen heitä itse olisi nähnyt", narttu vastasi tyynen rauhallisena, vilkuillen meren suuntaan. Jos pääsisi takaisin Venäjälle, hän voisi ottaa Acerbuksen mukaan. Vaikka ei ollut tuntenut kuin hetken, mutta narttu olisi voinut ilomielin esitellä omaa syntysijaansa, kun uros esitteli omansa nyt. Vaikka paluumahdollisuutta Venäjälle tuskin koskaan tulisikaan... Ei, Vainottu ei lähtisi enää takaisin sinne. Acerbus voisi sinne lähteä, ja kun sanoisi tuntevansa Vainotun, niin monet satamassa eivät kajoaisi. Dissension perhe tulisi ilomielin vastaan, ja ottaisi vieraakseen. Vaikka vieraanvaraisuus ei ollut suvun hyve, silti perheenjäsenten tuttuja piti kohdella hyvin. Ellei tavat muuttuneet samantien Suiquen lähdön jälkeen. Toisen kertoessa asiansa, venäjänvinttikoira nyökkäsi toisen kerran. "Ymmärrän hyvin, kyllä se on selvä miksi etenkin sitten kyselee", solakka vinttikoira tuumaili ääneen, mutta sitten tuli tarinaa laumoista. "Hyvyys ja pahuus on suhteellista. Mutta niinväitetyille "pahoille", eikö heille sitten niinkutsutut kliseiset tarinan hyvät osapuolet ole se... pahempi osapuoli, ymmärrätkö mitä yritän kertoa?" Suique jutusteli sointuvasti, katsellen hiekkaa tassujensa alla ja nostaen sitten katseen takaisin suteen. "niin, kasvatuksessakin on eroja, ja jokainen sukukin omistaa ne poikkeukset." ...Suiquesta rupesi jo tuntumaan, että toinen oli liian hyvää seuraa. Kukaan muu ei arvostanut näitä joidenkin mielestä outoja mielipiteitä.

[Vartijaton]

"Täällähän ei sellaisia nimittäin ole minun elinaikanani ainakaan tavattu", uros kertoi. Acerbus olisi mielellään tahtonut nähdä Venäjän ja niin monet muutkin maat jos siihen olisi ollut mahdollisuus. Hukka ei kuitenkaan tahtoisi Inu Shimaa jättää, koska hän ei uskonut pääsevänsä enää koskaan takaisin vaikka tahtoisikin. Maailma oli liian suuri käsite ja ties mihin kohtalo hänet johdattaisikaan jos hän hylkäisi kaiken tutun ja turvallisen. Ties minne sotien keskelle kuolemaa tai ikuiseen yksinäisyyteen. Ne eivät olleet haluttuja vaihtoehtoja varmastikaan kenenkään mielestä. "Onhan se", kolmivärinen sanoi hieman mietteliään oloisesti. "Ymmärrän täysin mitä tarkoitat!" Acerbus sanoi ymmärtäisesti. Hänestä oli suorastaan naurettavaa leimata toinen osapuoli pahaksi ja toinen hyväksi. Kumpikin luultavasti nimittäin ajatteli vastapuolen pahaksi, itsensä hyväksi ja oikeaksi. Se oli mielipide kysymys, jonka vuoksi ei kannattanut ketään leimata. Omat teot ratkaisivat. Ei mistään löytyisi laumaa, jonka jokainen jäsen oli niinsanotusti paha tai hyvä. Jokaisen oma persoona kursivat kasaan joukkion, jotka tarvitsivat toinen toisinaan. Acerbus vilkuili välillä Suiqueen, välillä eteensä tarkkaillakseen missä he olivat menossa. Eivät he olleet kovinkaan kauaa ehtineet taivaltaa, mutta hitaasti hyvä tuli ja olihan heillä aikaa. Uros tunsi vihdoin löytäneen sielunkumppaninsa, puuttuvan palansa. Hän ei edes tiennyt oliko koskaan pystynyt keskustelemaan kenenkään kanssa näin avoimesti, kritisoimaan laumojen periaatteita, kyselemään ulkomaailmasta.

[Kreuzbein]

"Sen ymmärtää, en minäkään tiennyt tämän saaren olemassaolosta, ellei kaksijalkainen olisi lähtenyt hankkimaan mereltä kalaa. Ehkeivät hekään tiedä tästä, kuten tekään ette heistä", Suique pohti ääneen. Tuuli sekoitti kaksiväristä harjasta julmasti, mutta kuitenkin narttu näki hyvin eteensä. Vainottu olisi halunnut kiertää ennen lähtöään vielä monet maat - Aasia kutsui, samoin Eurooppa olisi houkutellut kovasti. Nyt, saarella, se oli vain mahdotonta ikinä toteuttaa. Tuskin kukaan saapuisi pelastavaksi enkeliksi, hakemaan borzoin takaisin omiensa pariin, takaisin sinne, minne suku oli jäänyt. Mutta, ehkä Acerbus pystyisi korvaamaan suvun täällä saarella. Venäjänvinttikoira tunsi itsensä hetkittäin hyväksytyksi, nyt, kun saarella oli joku, joka ymmärsi ja ajatteli lähes täydellisesti samalla tavalla! Se tuntui uskomattomalta. Etenkin, kun susi ymmärsi täysin, mitä koira oli tarkoittanut sanoillaan. "Se on hienoa. On liian yksiselitteistä leimata jokainen lauma hyväksi tai pahaksi, ja jäsenet siinä samalla. Erilainen sielu eri koiraeläimen ruumiissa on arvokas ja erilainen, ei sitä sovi unohtaa. Joskus vain syntyy väärään laumaan, eikä saa noudatettua sitä, mikä todellisuudessa haluaa olla", Vainottu lausui rauhallisena, vilkaisten taakseen merelle. "Kuten erään laumanjohtajan tytär. Hänen isänsä oli tyly persoona, joka yritti kouluttaa hänestä kunnon taistelijaa, joka perisi vallan aikanaan. Hän vain kuitenkin olisi halunnut tulla muistetuksi rauhallisena ja ymmärtäväisenä johtajana. Kun laumanjohtaja kuoli, tytär sai olla mitä tahtoi, ja hänestä pidettiin. Sellaisena kun oli", Suique vain puhui puhumistaan, Acerbus saattoi jo kyllästyä tarinointiin ulkomaailmasta. Ehkä uros kuitenkin ymmärsi, että nartulle sai sanoa suoraan, jos jatkuva puhuminen kyllästytti.

[Vartijaton]

Uros nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Kaksijalkaisilla on oma maailmansa, aivan niinkuin meilläkin täällä. On vain parempi ettei sellaisia ole eksynyt järkyttämään saaren luonnon herkkää tasapainoa", Acerbus tuumaili. Maailmassa olisi niin paljon nähtävää. Toisinaan hukkaa jopa hieman harmitti se, että oli syntyny juuri tälle saarelle jolta ei päässyt tuosta noin vain katsomaan ulkomaailman ihmeellisyyksiä, piti tyytyä tutkimaan rajoitettua aluetta, yrittää löytää jotain erikoista jaksaakseen jatkaa totuuden etsimistä. Minkä totuuden? Se on hyvä kysymys ja siihenkin olisi hienoa saada vastaus. Vaikka Acerbuskin oli tuntenut itsensä usein hylätyksi ja yksinäiseksi menetettyään veljensä saareen tuuliin, tunsi hän itsensä vihdoin, edes hetkellisesti kokonaiseksi, kun vierellä oli vihdoinkin joku, joka ymmärsi. Yökruunu valahti silmille, toisinaan lehahti tuulen mukana korkealle ilmaan, siitä välittämättä kolmivärinen kuunteli borzoin tarinointia mielenkiinnolla. "Totta puhut, jokaiselle ei anneta mahdollisuutta olla omaitsensä, vaan vaaditaan jotain muuta, vääristellään identiteettiä, ajetaan toisinaan hulluuden partaalle. Ja minusta aitous todella on tärkeintä, oli se sitten aitoa vihaa tai pahuutta, se vain on tärkeää että on juuri sellainen, kuin itsensä tuntee", Acerbus kertoi mielipiteitään askeltaessaan ja kuunteli jälleen toisen kertomusta ulkomaailmasta. Uros katsoi narttua ymmärtäväisesti. He taisivat olla samalla aaltopituudella. Taisi olla ensimmäinen kerta hänen elämässään kun sellainen kulkija sattui vastaan.

[Kreuzbein]

Susi puhui jälleen viisaita sanoja. Venäjänvinttikoira katseli taivasta. Keltainen sävy oli uupunut ja antanut tietä kauniille siniselle,joka verhosi alleen koko saaren, koko maan. "Kaksijalkaiset pilaisivat tämän saaren, saastuttaisivat meret ja metsät ahneudessaan", Suique lausui vakavana, laskien katseen sinitaivaasta tuttavaansa, "suurin osa heistä ei koskaan opi, kuinka elämä pilaantuu sellaisessa turhuudessa. He eivät oppineet, kuinka luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta kuuluisi arvostaa." Kevään tuuli leikitteli harjaksella ja pitkällä valkealla turkilla, tempoen korua mukaansa. Aurinko paistoi taivaalla, riipus loisti borzoin kaulalla. Lennokkaat askeleet näyttivät eleganteilta, hieman jopa määrätietoisilta, vaikkei koira ollut edes täysin varma, millaisille alueille oli suunta. Tulivuoresta tuo oli kuullut paljon puhetta, kuinka se olisi jossakin Kidojen alueella. Rannallakäyneet koiraeläimet tuskin ikinä olivat havainneet, että Vainottu kuunteli tarkasti, oppiakseen lisää. Kukaan ei ollut venäjänvinttikoiran silmien alla vielä hyökännyt merenrannassa kenenkään kurkkuun kiinni, ehkä sekin toisaalta lisäsi viehtymystä lahtea kohtaan. Saadessaan Acerbuksen vastauksen puheeseensa, Suique nyökkäsi. "Kyllä. Jos haluaa olla ystävä kaikille, ei siitä voi muuttua sulkeutuneeksi, kaikkiavihaavaksi sisimmiltään vain painostuksen takia. Kuitenkin painostajan selän takana, hän on sellainen kuin itse haluaa. Aitous on tärkeintä, sen peittäminen ei kannata. Ystäviä saa, kun on oma itsensä", Suique puheli, silmäillen hetken meren suuntaan, palauttaen sitten katseen takaisin suteen, "ja jos kaveri ei hyväksy sellaisena kuin on, hän ei ole tutustumisen arvoinen." Oli mukavaa, kun joku ymmärsi. Venäjälläkään kukaan ei ollut aina ymmärtänyt, mitä borzoi ajoi sanoillaan takaa. Kukaan ei pystynyt tajuamaan sitä viisautta ja ajatuksia, joita riipuskaulainen kantoi päänsä sisällä, jakaakseen joskus ajatuksensa jonkun kanssa. Vaikka Aurinko toimikin kaulassa tunnelukkona, kieltäen olemassaolollaan kaikkien tunteiden näyttämiset, kyllä narttu saattoi silti hymyillä. Se pieni syvälläsikiävä ilo ei kuitenkaan päässyt pientä hymyä paremmin näkyviin. Niin oli opetettu.

[Vartijaton]

Borzoi tiesi selvästikin mistä puhui. Siltikin Acerbus olisi tahtonut nähdä, edes kaukaa näitä ihmeellisiä kaksijalkaisia. Mutta saarelle ei hukka sellaisia mistään hinnasta tahtonut, jos ne kerran tuhosivat kaiken tieltään ymmärtämättä ja kunnioittamatta mitään. Kolmivärinen käänsi katseensa toiseen hieman mietteliään näköisenä. "En halua heidän kaltaisiaan koskaan tälle maalle, mutta silti tahtoisin kovasti sellaisia nähdä", Acerbus tuumasi. Mereltä puhalsi viileää ilmaa. Tuuli leikitteli yökruunussa, turkissa, kunnes jatkoi matkaansa kauemmaksi päästäen seuraavan puuskan uroksen päälle. Uros itsekin kuunteli toisten puheet salakavalasti tarkkaan, saadakseen aina tietää jotain uutta. Ei hän varsinaisesti välittänyt saada tietoa lisää, ei hän halunnut olla mikään nero jonka jaloissa muut ryömivät tarpeellisten asioiden julkisaattamiseksi. Hän tahtoi ainoastaan sosiaalistavaltaa, jonka avulla pystyi nauttimaan elämästä. Acerbus ei tahtonut velvollisuuksia.
Jälleen toinen puhui ja sinikatse kuunteli tarkkaan. "Olen samaa mieltä! Jos sinua ei voida hyväksyä omana itsenäsi, ei se tarkoita heti että juuri sinussa olisi vika. Voihan se toisinaan niinkin olla, tuskin kukaan jaksaa kaveerata sellaisen kanssa, joka katsoo vain omaa napaansa, mutta yleensä vika on muissa ja muiden ahdasmielisyydessä", Acerbus juttusi.

//Pahoittelen kestoa ja roolin laatua!//