Kido :: Ranta :: Here comes the rain.

[Fugou]

Korkealla purjehtivat, raskaat pilvet meren yllä lähestyivät saarta, uhaten sitä sateella. Oli ilta, taivas oli pimentynyt jo muutamia tunteja sitten, ainoastaan kuu ja taivaankantta täplittävät miljoonat, timanttien tavoin hohtavat tähdet loivat himmeää valoaan alleen. Ranta oli hiljainen ja rauhaisa, siellä ei näkynyt ristin sieluakaan. Aallot huuhtoutuivat rantaan lempeästi toinen toisensa jälkeen, kimallellen kauniisti kuun hohteessa. Tyyni tunnelma vallitsi rannalla, eikä sitä ollut kukaan rikkomassa.

Kohta rannan hiljaisuus kuitenkin rikkoutui hieman, kun suurikokoinen rottweileruros asteli sitä pitkin. Uroksen tassunjäljet painautuivat kevyesti kosteaan hiekkaan saaden sen rahisemaan hiljalleen, mutta ei mennyt kauaakaan, kun aallot huuhtoivat jäljet olemattomiin. Rottweilerin nimi oli Kraft von Donner, ja se oli juuri hetki sitten saalistanut itselleen pienen kaniinin. Kaniinin eloton ruumis roikkui velttona rottweilerin voimakkaista leuoista, ja sen lasittuneet silmät tuijottivat tyhjyyteen. Uros tiukensi otettaan kaniinista ja asteli kauemmas vesirajasta kuivalle hiekalle. Se pudotti ruumiin leuoistaan ja katsoi mietteliäänä ylös pilviin ilmaa nuuhkien.
'Taitaa sataa pian', se tuumi hymähtäen. Tumma siirsi katseensa saaliiseensa ja kävi maahan makaamaan ja repi vahvoilla leuoillaan ruhosta paloja, jotka se sitten söi hyvällä ruokahalulla. Kaniini oli yksi sen suosikeista, vaikka ne aika pieniä ja mitättömiä saaliita olivatkin uroksen kokoiselle, kookkaalle koiraeläimelle.

[Tucci]

Alueella oli toinenkin koira, tosin visusti paikallaan ja hiirenhiljaa. Se oli aiemmin illalla kaivanut itselleen hiekan ja kasvien rajamaille suojaisan piilopaikan, josta toivon mukaan kukaan ei sitä löytäisi. Shelttiparalla oli yhä suuria henkisiä ongelmia tottua nukkumaan levollisesti tässä hurjassa villissä luonnossa. Se pyrki öisin nukkumaan ja päivän paahteisimpina hetkinä, mutta etenkin öisin silti säpsähteli hereille ja välillä kävi hyvinkin vainoharhaiseksi ympäristönsä suhteen.

Nyt oli taas yksi noista jännityksentäyteisistä öistä. Äni oli ajatellut, että rannan kohina olisi voinut olla turvaisaa taustamusiikkia unelle, mutta toisin kävi. Narttu kyhjötti yhä järkyttyneen näköisenä hiekkamontussaan eikä ollut nukkunut yhtään. Se oli odotellut jo ties minkälaisia hyökkäyksiä niin vedestä kuin maaltakin ja se, ettei mitään kuitenkaan tapahtunut tuntui jo melkein pahemmalta piinalta kuin että joku olisikin iskenyt hämärästä.
Siksi taisikin olla onni, kun yhtäkkiä kuului ihan oikeitakin ääniä. Alkuun sheltti lyyhistyi vielä enemmän piiloonsa, toivoen että sen yritykset piilottaa hajuaankin olivat onnistuneet. Äni sai nopeasti todeta, etteivät askelee lopulta tulleet lähellekään sitä. Rannalla kulki joku aivan omissa touhuissaan. Shetlanninlammaskoiraa alkoi vaivata pelon sijaan uteliaisuus ja pikkuinen pääkoppa puntaroi tilannetta kuumeisesti.

'Hyvä on, hyvä on! Minä menen!' Äni tiuskaisi mielessään ja hengitti oikein syvään. Hitaasti se kohotti päätään suojastaan ja haki katseellaan vierasta kulkijaa. Tuntematon tuo tosiaan oli.
Sydän hakkasi ties moninkokertaisesti, siltä ainakin tuntui. Sheltti valmistautui myös pakosuunnitelmaan jos asiat menisivät huonosti.
"Saako tulla?" kajahti jännityksen pingottama ja kimeyttämä huuto hiekan ja kasvien seasta.

[Fugou]

Tumma raastoi kaniinin ruhoa pala palalta sen mausta nauttien. Liha murskautui hetkessä pienempiin paloihin sen voimakkaissa, leveissä leuoissa, ja pian kaniinista ei ollut jäljellä kuin vajaa puolet. Uros tunsi itsensä kuitenkin jo kylläiseksi, joten jätti syömisen sikseen.
'Syökööt joku haaskaeläin loput', se tuumi ja nousi makuuasennostaan, venytteli raajojaan ja istahti. Tummien silmien katse kohosi jälleen yläilmoihin, ja siinä tähtiä tuijotellessaan se uppoutui täysin omiin maailmoihinsa. Se oli jälleen viime yönä nähnyt toinen toistaan sekavampia unia, joista osan se oli joskus aiemminkin nähnyt. Kraft oli monen monta kertaa pohtinut noiden unien tarkoitusta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään järkevään lopputulokseen. Unet häiritsivät sitä jonkin verran, sillä se uskoi niiden liittyvän menneisyyteensä - menneisyyteen, josta se itse ei muistanut mitään.

Pian uroksen kuitenkin palautti maanpinnalle kimeähkö huuto jostain kasvillisuuden rajamailta. Rottweiler hätkähti hieman, sillä oli luullut olevansa rannalla yksin, mutta ilmeisesti luulot olivat osoittautuneet vääriksi. Se käänsi katseensa äänen suuntaan ja hetken huudon aiheuttajaa tavoiteltuaan näki pienehkön, vieraan koiraeläimen pään kohoavan hiekan ja kasvillisuuden rajasta vähän kauempana. Kraft ihmetteli, kuinka ei ollut haistanut toisen läsnäoloa, mutta ei jaksanut vaivata päätään asialla sen enempää. Ei toinen ainakaan vaaralliselta vaikuttanut, päinvastoin. Tuntemattoman äänensävy oli ollut jokseenkin jännittynyt, melkeinpä säikynoloinen.
"Tule ihmeessä", Kraft sitten huudahti toiselle rohkaisevasti, jääden tarkkailemaan koiran liikkeitä.

[Tucci]

Nuoren sheltin sydän hypähteli kiivaana jännityksen purkautuessa - se oli saanut myöntävän vastauksen! Kaikki varautuneisuus ei silti poistunut, vaan narttu ryömi piilostaan varovaisen hitain liikkein ja aikaa pitkittääkseen vielä puisteli turkkiaan hiekkakerroksesta. Siniset silmät tapittivat vierasta urosta tauotta ja Äni jatkoi lähestymistään.

"Hei sinähän olet rotukoira! Koirarotu... rotu? Sellainen! Olethan?" Äni hihkui jännittyneen riemastuneeseen sävyyn. Se oli jokseenkin varma, sillä oli nähnyt rottweilereita. Vaikkei rotuisuudella ollut oikeasti mitään kummempaa merkitystä niin pikku sheltin mieltä lämmitti kohdata jotain tuttua mannerajoilta. Se ei oikein tiennyt omasiko koti-ikävää vai ei, mutta yhtä kaikki tällä saarella se oli joutunut tottumaan yksinäisyyden käsitteeseen ihan uudella tavalla. Silloin kun oli ollut tauotta toisten seurassa oli tuntenut olonsa paljon turvallisemmaksi kun ei ollut tarvinnut luottaa vain omiin aisteihinsa ja pääkoppaansa. Nyt kaikki piti ajatella yksin ja se oli sheltistä todella pelottavaa, mikä näkyi myös pällepäin.
Narttu kuitenkin aikoi luottaa nyt myös tuohon arpiseen vieraaseen siinä määrin että uskaltautui häntää heilutellen tulemaan aina kunnon puhe-etäisyydelle saakka.

[Fugou]

Uros katseli aloillaan vieraan koiraeläimen lähestymistä, koettan tulkita toisen ilmeitä ja eleitä parhaansa mukaan. Ruskeista silmistä paistoi uteliaisuus toista kohtaan, mitä Kraft ei kuitenkaan halunnut tuoda ilmi liian selvästi - narttu vaikutti jo valmiiksi hermostuneelta ja jännittyneeltä, ja liian tuttavallinen käytös saattaisi hermostuttaa toista entisestään. Sitäpaitsi toinen oli aivan uusi tuttavuus urokselle, ja rottweilerilla oli aina tapana pitää tietty etäisyys tuntemattomiin tapauksiin - ja no, usein vielä tutustumisen jälkeenkin jos rehellisiä oltiin.

Ilmeisesti toinen ei alku-ujoudestaan huolimatta kuitenkaan ollut niin arka kuin oli ensin antanut ymmärtää, tai sitten sheltin riemun ja jännittyneisyyden virittämät hihkaisut vain kuulostivat mustan kidolaisen korvaan hieman... omituisilta? Tai ei omituinen ollut ehkä paras kuvaus sille, mutta epänormaalilta se ainakin vaikutti, ehkä vähän hassunkuriseltakin - ei uros ainakaan muistanut, että kukaan olisi tuttavuuden tekemisen aloittanut noin omalaatuisella puheenvuorolla.
"Olenhan minä... Sinäkin taidat ilmeisesti olla? Olen muuten Kraft", rottweiler sitten sanoi häntäänsä laiskasti muutaman kerran heilauttaen, antamatta huvittuneisuudensa kuultaa äänestään. Uros oli jäykän asiallinen ja kohtelias kuten aina, mutta silmissä oli silti mukava, hyväntahtoinen katse tasapainoittamassa muuten niin juronoloista kokonaisuutta.

[Tucci]

"Olen", koira vastasi yksinkertaisesti sille esitettyyn kysymykseen. Se seisahtui nyt paikalleen ja heilutteli yhä pienesti häntäänsä, mikä tällä kertaa oli jo selkeämmin hermostuneisuutta silkan hilpeän ystävällisyyden sijaan.
"Minun nimi on Äni", narttu kertoi. Se oli iloinen siitä ettei Kraftilla ollut kauhean vaikea ja pitkä nimi, alkujännityksessäkin pystyi kyllä Kraft-nimen laittamaan mieleen. Uros ei vaikuttanut mitenkään pahansuovalta joten sheltti uskaltautui hetken seisoskelun jälkeen jo istuutumaan. Kraftin jäyhempi ja itsevarmempi olemus tuntui Änistä vain mukavan turvalliselta, vaikkei se nyt vielä muutoin täysin luottavainen ollutkaan.

"Liikutko useinkin yöllä?" nuori koira kyseli hieman kummastelevaan sävyyn. Se piti tätä illanvaihetta jo selkeästi yönä, Änihän oli kasvanut alkuun ihmisten vuorokausirytmin mukaisesti. Yöllä haahuilu ei tuntunut yhtään luonnolliselta, vaikka villinä eläneet koirat olivat sitä harrastaneetkin.

[Fugou]

Rottweiler seurasi Äniä katseellan, nyökäten tuolle.
"Et taida olla täältä kotoisin, jos saan udella?", musta kysyi lempeällä äänensävyllä, miettien hetken, mitä voisi nartulle puolestaan vastata, mikäli tuo heittäisi kysymyksen takaisin. Ainakin sen, ettei itsekään saarella ollut syntynyt, mutta siihen se sitten taitaisi jäädäkin - muistinmenetyksensä vuoksi Kraftilla ei olisi paljoakaan kerrottavaa entisestä elämästään.
"Mukava tavata, Äni", uros tokaisi pieni hymynkaare hetken kasvoillaan viipyen. Hymy oli uroksen kaltaisella, astetta jurommalla tyypillä harvassa, mutta kyllä sitäkin aina silloin tällöin näki.

Änin kysymys hieman kummastutti Kraftia, olihan se itse tottunut liikkumaan iltaisin ja öisin paljonkin. Oikeastaan juuri vuorokauden pimeät ajat olivat niitä, jolloin kidolainen mieluiten oli liikkeellä - päivät sen sijaan se käytti mielummin jossain rauhallisessa paikassa lepäilemiseen, varsinkin kesällä. Musta turkki kun ei kesällä ollut se kaikista käytännöllisin vaihtoehto.
"Liikunhan minä, oikeastaan öisin ja iltaisin sitä tulee eniten liikuttua. Päivisin otan yleensä rauhallisemmin ja vaikka lepäilen jossain rauhaisassa paikassa", Kraft kertoi, kallistaen hieman päätään vastauksensa aikana.
"Eikö öisin liikkuminen sitten ole sinulle tuttua?"

[Tucci]

"En ole", koira totesi yksinkertaisesti. Jos se olisi ollut hieman rennommalla tuulella jo niin olisi luultavastikin kysellyt takaisinpäin samaa asiaa, mutta nyt se vain hymähteli pienesti silloin tällöin ja hieman isommin toisen lausuessa kohteliaisuutensa.
"Samoin", sheltti lausahti melko hiljaisella äänellä ja heilautti häntäänsä. Kyllä se saattoi allekirjoittaa tuon muodollisentapaisen kliseelausahduksen ihan vilpittömästi, vaikka olikin alkuun omannut ennakkoluuloja yöllä kehenkään tutustumisesta. Äni tunsikin itsensä melkoiseksi voittajaksi nyt. Se oli yhä elossa hei!

Äni kummastui entistä enemmän rottweilerin vastausta, vaikka olikin tosiaan kohdannut samanlaista yöliikkumisilmiötä aiemminkin. Narttu menikin hieman vaikean oloiseksi saadessaan Kraftilta osakseen kysymyksen asiaan liittyen.
"En! Minua pelottaa öisin", pikkukoira lausahti äänikin jo melkein vapisten ja painoi päätään häpeävän oloisena alaspäin.

[Fugou]

Hiljaa mielessään Kraft oli tyytyväinen, ettei uusi tuttavuus ollut kysynyt uroksen taustoista. Muistinmenetys nimittäin häiritsi urosta aikalailla, ja etenkin tilanteissa, joissa muut kertoivat omasta menneisyydestään se tunsi olonsa jotenkin ulkopuoliseksi. Nyt sitä ongelmaa ei kuitenkaan ollut.

Kraft tarkkaili toista tummilla silmillään uteliaana ja nyökkäsi toiselle. Vaikka se itse olikin kokenut yökulkija eikä pienistä hätkähtänyt, se kyllä ymmärsi toista oikein hyvin - olihan toinen nuori ja muutenkin melko pienikokoinen, mistä saattoi vetää johtopäätöksen, ettei narttu välttämättä tiukassa tilanteessa kykenisi puolustamaan itseään kovinkaan hyvin. Kraftin tilanne oli aivan toinen, olihan se kokenut taistelija ja muutenkin suurikokoinen koirauros, ja harvemmin sen kimppuun uskallettiin edes käydä. Uroksen mielestä se oli hyvä, sillä vaikka se osasikin taistella hyvin, se kuitenkin selvitti asiat mielummin puhumalla kuin hampaitaan käyttäen, rauhaisa luonne kun oli.

"Vai niin. No, en minä kyllä ihmettele yhtään, onhan yöllä liikkuminen vaarallisempaa kuin pävisin liikkuminen, mutta kyllä ainakin minä olen ongelmilta välttynyt aika hyvin tähän asti", uros kertoi. Se mietti, kannattaisiko sen varoitella toista menrojen alueella liikkumisesta, sillä vaikka uros ei menroihin sinänsä sen vihamielisemmin suhtautunut kuin muihinkaan, se kuitenkin tiesi useiden menrojen suhtautuvan vihamielisesti tunkeilijoihin - etenkin, jos ne olivat kidosta. Hieman sitä askarrutti, sillä se ei halunnut mitenkään peloitella toista tai lietsoa kauhua, mutta no, kai asiasta oli kuitenkin viisasta mainita.
"Ainakin täällä kidojen alueella liikkuminen on turvallista, mutta menrojen aluetta kannattaa pyrkiä välttämään", se sanoi.

[Tucci]

Sheltti pohdiskeli mahdollisimman monelta kantilta Kraftin toteamusta öisin liikkumisesta.
"Nuo arvet on tulleet ihan päiväsaikaan sitten?" Äni kysäisi kun ei osannut enää vastustella mietettä, lyhytturkkisuus kun paljasti niin hyvin Kraftin arvistot, sheltiltä tuskin olisi näkynyt edes naamataulustakaan sivaltelut. Koira kuitenkin näytti säikkyvän omaa kysymystäänkin kun ei ollut varma menikö liian pitkälle henkilökohtaisuuksiin. Arpien näkeminen silti jokseenkin järkytti Äniä joka kerta - lisäsi todisteita siitä että maailma oli turvaton paikka.

Eikä Äni sen onnellisemmalta näyttänyt pohtiessaan menrojen aluetta. Se epäili selkeästi myös Kidon alueen turvallisuutta kun ei ollut vielä sen verran pitkään tähän laumaan kuulunut että olisi saanut kunnolla yhteisöllisyyden tuntua. Nyt oli tavattu vain muutamia Kidoja siellä täällä, jotka olivat kadonneet saman tien tapaamisen jälkeen. Ehkä vielä joskus törmättäisiin uudestaan jonkun kanssa, kyllä Änille ystävät aina kelpasivat. Menran alue sen sijaan oli ehdoton ei kulkupaikkana.
"En aio mennä sinne ikinä, tietoisesti ainakaan", narttu vakuutti varsin rehellisen ja hermostuneenkin kuuloisena.
"En ole hyvä taistelemaan, et varmaan ylläty", Äni mutisi korviaan taaksepäin painaen. Itsekseen se mittaili kuinka paljon isompi Kraftin käpälä olikaan sen omaan pikkuruiseen tassuun nähden. Äni ei uskaltanut koko aikaa pitää katsekontaktia, vaikka toisaalta silloin näki parhaiten vastakeskustelijan aikeet. Toljotus vain tuntui hyökkäävältä ja uhmakkaalta eleeltä samalla eikä asiaa auttanut Änin vaaleansiniset silmät, jotka paljastivat armotta minne koira milloinkin tähyili.