Kido :: Ranta :: Here comes the rain.

[Fugou]

Kraft ei hätkähtänyt Änin kysymystä laisinkaan tai muutenkaan pitänyt sitä tungettelevana. Oikeastaan se ymmärsi toisen utelua varsin hyvin, olihan toinen nuori ja kokematon. Tottakai nuoret olivat uteliaita ja kysymyksiä täynnä, sehän oli päivänselvää! Sitäpaitsi Kraftista oli oikeastaan mukava kertoa omista kokemuksistaan nuoremmille sukupolville.
"Kyllä, tosin siitäkin on jo useampi vuosi aikaa. Taistelin erään menralaisen kanssa, joka oli ahdistelemassa yhtä narttua. Minähän en sellaista käytöstä siedä sitten yhtään, joten menin väliin. Loppujenlopuksi se toinen uros poistui paikalta häntä koipien välissä, vaikka en minäkään arvitta säästynyt", uros kertoi ja palasi kertoessaan muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Tuntui, että tapahtuneesta olisi todella kauan, vaikka ei siitä edes ollut kuin pari hassua vuotta. Kraft yhä muisti elävästi nartun hätääntyneen katseen ja avunhuudot ja kiitti kohtaloa siitä, että oli sattunut paikalle. Kraft oli koitunut nartun pelastukseksi.

Rottweiler kuunteli Äniä vaienneena ja puheen vuoron ollessa jälleen itsellään hymähti hiukan.
"Taistelutaidot eivät suinkaan ole mikään välttämättömyys tai välttämättä kerro siitä, minkälaiset edellytykset kenelläkin on elämässään. Jos rehellisiä ollaan, niin itse en mielelläni edes taistele. En näes kannata väkivallan käyttöä."
Koko puheenvuoron ajan uroksen ääni pysyi tyynen tasaisena ja rauhallisena vastapainona Änin hermostuneenkuuloiselle puheelle. Uros toivoi, että toinen kykenisi rauhoittumaan hänen seurassaan, ja uskoi oman rauhallisen itsevarman olemuksensa edistävän sitä. Hetken asiaa päässään pyöriteltyään Kraft kuitenkin päätti rohkaista toista myös sanallisesti.
"Turhaan olet hermostunut, olet turvassa seurassani", tämä tokaisi rauhallisena, antaen itsensä jopa hieman hymyillä toiselle.

[Tucci]

"Kamala menralainen", Äni henkäisi eläytyen ilmeeltään mainiosti kuin kauhutarinan kuuntelijaksi.
"Sä olet aika sankari sitten", koira pohti ihailevaan, vaikkakin yhä hivenen järkyttyneeseen sävyyn. Järkyttyneenä moisesta kauheudesta sen menralaisen osalta. Antoi aina vain enemmän syytä pysyä poissa niiden alueelta. Pitäisi opetella rajat hyvin ja pysyä kaukana niiltäkin.

"Sä kyllä näytät niin vahvalta että luulisi sen jo pitävän vastaantulijat ruodussa", narttu analysoi. Ainakin sen matalasta kuvakulmasta Kraft oli tosi iso ja jykevä. Kukapa ei olisi Änin silmissä iso ollutkaan, mutta olihan niitä paljon todella hentoisia koiraeläimiä. Niitäkin Äni kyllä pelkäisi jos olisivat vähääkään uhkaavia. Ehkä omankokoisilleen se uskaltaisi vilkutella hampaita ja yrittää näyttää henkisiä rajojaan.
Uroksen rauhoitteluissa puolestaan oli sheltillä hieman prosessoitavaa. Sen oli vaikeaa hallita hermostuneisuuttaan ja nolotti jonkun verran tajuta miten hyvin toinenkin saattoi jännittyneisyyden aistia. Ja miten tuollaiseen olisi voinut sanallisesti reagoida? Kraftin hymy sentään oikeastikin lämmitti pikkukoiraa ja siihen se saattoi suhteellisen nopeasti itsekin hymähtää takaisin ja heilauttaa pienesti häntäänsä.
"Täällä on vain niin kauhean erilaista kuin mantereella. Ei ole ...seiniä", Äni henkäisi vilkaisten ympärilleen nopsaan.

[Fugou]

Toisen reaktio tosiaan oli kuin kauhutarinan kuuntelijalla, eikä se mikään ihmekään ollut - nuorelle, hermostuneelle narttukoiralle puheet narttuja ahdistelevista uroskoirista saattoivat hyvinkin olla liikaa. Kun Äni sitten totesi Kraftin olevan sankari, uros naurahti hieman. Kraft jos kuka oli tosiaan sellainen, että puuttui kaiken maailman epäoikeudenmukaisuuksiin sellaisten sattuessa kohdalle, mutta ei se itseään olisi sankariksi nimittänyt. Ehei, se kuulosti jotenkin liian kerskailevalta tai ylimieliseltä sen korvaan.
"No, en minä nyt itseäni sankariksi sanoisi, mutta mielestäni tilanne oli sellainen että pakkohan siihen oli puuttua", tämä selitti. Kraft itse oli niin suoraselkäinen, rehti ja rehellinen, että moinen kiero toiminta sai sen raivon partaalle.

Jälleen Kraftin huulilta pääsi pieni naurahdus toisen sanoessa tämän olevan vahvannäköinen. No, tottahan se oli että uroksella voimaa riitti, mutta ei se itseään mitenkään erityisen voimakkaana pitänyt - keskiverto rottweiler se oli. Taistelutaidoissaan se kuitenkin loisti, sillä kidolaisen taistelutekniikassa yhdistyivät terävä pää, vahva kroppa ja nopeat liikkeet - aseet, joiden avulla se pärjäisi melkein kenelle tahansa. Mutta kaikista keskeisin asia uroksen itsensä mielestä oli sen henkiset piirteet, sitkeys ja periksiantamattomuus, nimittäin.
"Loppujenlopuksi henkilön koolla ei välttämättä ole edes väliä, sillä tiedän monia, jotka eivät ole mitenkään suurikokoisia, mutta pelottavat vastustajat pelkällä itsevarmalla olemuksellaan. Ja monesti juuri henkinen vahvuus ratkaisee", Kraft totesi. Aina ei tietenkään näin ollut, mutta yllättävän monessa tilanteessa kyllä, ainakin uroksen kokemusten perusteella.
"Seiniä..? Mitä ne ovat?", musta sitten ihmetteli ääneen sheltin mainitessa mantereen ja saaren erot.

[Tucci]

Äni kurtisti kulmiaan tuumivan näköisenä. Se yritti muistella havaitsemiaan konfliktitilanteita. Kaupunkien kujilla oli kyllä ollut paljon aggressiivista porukkaa. Äniä nyt pelotti pelkkä niittipantakin pikkukoiran kaulassa. Se antoi jo kantajastaan tosi raisun kuvan.
"Minulle vain nauretaan jos yritän uhota", narttu paljasti korviaan luimistaen häpeilevän näköisenä. Pilkkanauru jos mikä haukkoi palasia jo valmiiksi herkästä itsetunnosta.

Se taas ettei Kraft tiennyt mitä seinät olivat, hämmästytti narttua. Sheltti oli jotenkin olettanut että noin viisaana ja sanavalmiina Kraft tietäisi kaiken mahdollisen kaikesta mahdollisesta. Samalla tuntui jotenkin surulliselta huomata miten meri erottikaan entisen elämän pois. Eikö täällä kukaan tiennyt seinistä? Ajatuksesta iski jo melkein koti-ikävä, vaikkei Änillä ihmisistä itsestään kauhean ruusuista kokonaismuistikuvaa ollutkaan.
"Ihmiset laittavat seiniä kaikkialle. Ne asuvat niiden sisällä ja rajaavat reviirinsä niillä. Ne on korkeita esteitä joiden läpi ei pääse eikä näe. Paitsi jos ne on verkkoseiniä tai jotain muita erikoisia", sheltti selitti niinkuin sen omasta näkökulmasta saattoi selittää. Se sekoitti aidatkin mukaan juttuun, mutta matalan koiran kuvakulmasta aidatkin olivat jo melkoisia seiniä.
"Etkö ole ollut ihmismaailmassa koskaan?" Äni ihmetteli hämmentyneenä.

[Fugou]

Uros kuunteli sheltin puheita ja hymähti hiukan.
"No, harvemminpa minäkään varsinaisesti uhoan, sillä taistelutilanteissa tai muissa vastaavissa on tärkeä pitää päänsä kylmänä. Jos antaa raivon sokaista, erehtyy helposti tekemään virhearviointeja ja aliarvioimaan vastustajansa", rottweiler puheli toiselle omista kokemuksistaan ja soi nartulle pienen, hyväntahtoisen hymynpoikasen.
"Sitäpaitsi muiden naureskeluista tai puheista ei pidä välittää, sillä tärkeintä on, että tietää itse, kuka on", tuo vielä lisäsi pienen tauon jälkeen.

Änin puheet ihmisistä saivat Kraftin kiinnostuksen heräämään kunnolla. Se oli kyllä kuullut ihmisistä paljonkin, mutta ei itse ollut joutunut juurikaan tekemisiin noiden kummallisten kaksijalkaisten olentojen kanssa - tai olihan hän, mutta ei sitä itse muistanut.
"Vai niin... Olen kyllä kuullut niistä kaikenlaista, ihmisistä siis. Jotenkin minulle on muodostunut melko negatiivinen kuva noista kaksijalkaisista kummajaisista", Kraft pohti ääneen muistellessaan sitä, miten eräs ihmismaailmasta kotoisin oleva koira oli kertonut ihmisten tuhoavan metsiä ja pilaavan luontoa.

Kun Äni esitti kysymyksen Kraftille, uroksen kasvoilla häivähti sekunnin murto-osan ajan melko synkkä ja surumielinen ilme. Sitä todella harmitti, ettei se osannut vastata nartun kysymykseen kovinkaan hääppöisesti, sillä uroksella ei muistikuvia menneestä juuri ollut.
"Minä... Tuota... En tiedä. Menetin muistini saavuttuani tänne, joten minulla ei ole mitään muistikuvia aiemmasta elämästäni", uros totesi haikea katse silmissään ja sitten, kuin koettaakseen muistaa jotain, käänsi katseensa hetkeksi horisonttiin mietiskelevän näköisenä. Pian rottweilerin katse kuitenkin siirtyi jälleen Äniin, ja se päätti tiedustella tuolta lisää ihmisistä, jotta se saisi muuta mietittävää.
"Saanko kysyä, oletko sinä sitten ollut paljon ihmisten kanssa tekemisissä?", musta kysyi uteliaana.

[Tucci]

"En ole tullutkaan ajatelleeksi", Äni pohti ihailevasti kuultuaan Kraftin selitystä pään kylmänä pitämisestä. Kuulosti ainakin vakuuttavalta teorialta, vaikka nartulla ei liiemmin ollut omakohtaisia kokemuksia, joihin visioida sitä taikka suurta todennäköisyyttä päädä tulevaisuudessakaan havainnoimaan asiaa. Änin tapauksessa se pikemminkin pätisi tätä juttua eteenpäin jollekin seuraavalle keskusteluseuralaiselle.

"Mä rakastin ihmisiäni", narttu kertoi rehelliseen ja hivenen kaihoisaan sävyyn. Mieleen kuitenkin vilkahti nopeasti koukkukyntiset kissat, jotka olivat taistelemassa ihmisten huomiosta ja syösseet sheltin alakynteen. Mutta ei se silti vienyt pois tunteita ihmisiä kohtaan, kissat ne olivat niitä pahiksia olleet.
Kraftin muistamattomuus taas yhtä lailla oli Änistä jännää ja kiinnostavaa, vaikka siitä ei kyllä löytynyt paljoa lisäkysyttävää koska se kerran oli muistamattomuutta. Narttu kuitenkin mutristi suutaan pohtivan ja hieman osaaottavan harmistuneen oloisesti.
"Mä olen elänyt melkein koko elämäni ihmisten kanssa. Eikä silloin ollut muita koiria. Eikä ainakaan susia...", koira selitti, viimeinen lause vaipuen pelokkaammanpuoleiseksi kuiskaukseksi.