Post by Fugou on Apr 7, 2011 20:43:42 GMT 2
Elämä tosiaan oli kovaa, sen oli Wolke pienen elämänkaarensa aikana oppinut - ja kyllähän elämän kovuus paistoi nartun kasvoistakin. Kuitenkin, fyysistä olomuotoa enemmän elämän kivikot olivat koulineet nartun sisintä, muovanneet siitä sen, mitä se oli nyt. Rottweiler oli aikojen saatossa muodostanut, kenties tahtomattaan, ympärilleen suojamuurin - se varoi luottamasta liikaa toisiin, eikä päästänyt muita henkisesti kovinkaan lähelle ainakaan helposti. Lähes aina se arveli koiran olevan haudattuna muiden sanoihin ja tekoihin, ja sen vuoksi se pysyikin jatkuvasti varuillaan - ei sitä koskaan tiennyt, mitä muilla oli mielessä. Sinisilmäisyys ei siis kuulunut rottweilerin luonteeseen, ei pienimmässäkään määrin. Siitä huolimatta, että elämä ei ollut kohdellut narttua kuin kukkaa kämmenellä, se halusi ajatella asiasta positiivisesti - ainakin se oli oppinut kantapään kautta, mikä oli tärkeää ja mikä ei. Sellaiset, joiden elämä oli pelkkää ruusuilla tanssimista, eivät yleensä ymmärtäneet elämän päälle tai osanneet nauttia elämän pienistä iloista. Wolke oli kuitenkin nämä asiat oppinut.
"Mm'm, totta turiset! Itse en kuitenkaan lauman turvaa juurikaan kaipaa, olen oppinut selviämään itse", tuo virkkoi Acerbuksen pohdintoihin, tarpoen samalla eteenpäin. Oli todella pimeää, mutta se ei koiraa häirinnyt. Se oli tottunut liikkumaan pimeällä, ja varsinkin kesäisin se mielummin nukkui kuumat päivät ja oli liikkeellä vasta yöaikaan.
Siinä eteenpäin tarpoessaan Wolken yllätti ajatukset sen menneisyydestään. Ne iskivät nartun pääkoppaan ilman mitään varoitusta, ujuttautuen vaivihkaa sen mieleen. Välillä se kaipasi menneisyyttään, aikaa jolloin sen sisarukset ja vanhemmat olivat vielä elossa. Tai eihän se voinut varmasti tietää, oliko perhe menehtynyt, mutta vahva aavistus sillä oli - myrskyävä meri oli luultavasti liian suuri pala purtavaksi heille, vaikka Wolke itse olikin selvinnyt. Hetkeksi narttu sulki silmänsä, ja tuon pienen hetken ajan sen silmissä välähteli kuvia sen vanhemmista ja sisaruksista - etenkin Kraftista, jonka kanssa narttu oli ollut todella läheinen. Vaikkei Wolke ollut sitä koskaan ääneen myöntänytkään, se oli ihaillut veljeään syvästi. Isoveli oli ollut sille kuin esikuva, joku, jonkalaiseksi se olisi itse halunnut tulla.
Pian rottweiler havahtui ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Lumi narskui kaksikon jaloissa, sillä lämpötila oli melkein nollassa. Narttu yskäisi hieman, ja käänsi huomionsa jälleen Acerbuksen puoleen.
"Anteeksi, unoduin omiin ajatuksiini...", se tokaisi toiselle normaaliin äänensävyyn, antamatta toiselle ilmeillään tai eleillään pienintäkään vihiä siitä, että sen ajatukset olivat olleet varsin haikeita, jopa surumielisiä.
"Onko sinulla muuten sukulaisia täällä?", narttu päätti sitten kysyä.
"Mm'm, totta turiset! Itse en kuitenkaan lauman turvaa juurikaan kaipaa, olen oppinut selviämään itse", tuo virkkoi Acerbuksen pohdintoihin, tarpoen samalla eteenpäin. Oli todella pimeää, mutta se ei koiraa häirinnyt. Se oli tottunut liikkumaan pimeällä, ja varsinkin kesäisin se mielummin nukkui kuumat päivät ja oli liikkeellä vasta yöaikaan.
Siinä eteenpäin tarpoessaan Wolken yllätti ajatukset sen menneisyydestään. Ne iskivät nartun pääkoppaan ilman mitään varoitusta, ujuttautuen vaivihkaa sen mieleen. Välillä se kaipasi menneisyyttään, aikaa jolloin sen sisarukset ja vanhemmat olivat vielä elossa. Tai eihän se voinut varmasti tietää, oliko perhe menehtynyt, mutta vahva aavistus sillä oli - myrskyävä meri oli luultavasti liian suuri pala purtavaksi heille, vaikka Wolke itse olikin selvinnyt. Hetkeksi narttu sulki silmänsä, ja tuon pienen hetken ajan sen silmissä välähteli kuvia sen vanhemmista ja sisaruksista - etenkin Kraftista, jonka kanssa narttu oli ollut todella läheinen. Vaikkei Wolke ollut sitä koskaan ääneen myöntänytkään, se oli ihaillut veljeään syvästi. Isoveli oli ollut sille kuin esikuva, joku, jonkalaiseksi se olisi itse halunnut tulla.
Pian rottweiler havahtui ajatuksistaan takaisin todellisuuteen. Lumi narskui kaksikon jaloissa, sillä lämpötila oli melkein nollassa. Narttu yskäisi hieman, ja käänsi huomionsa jälleen Acerbuksen puoleen.
"Anteeksi, unoduin omiin ajatuksiini...", se tokaisi toiselle normaaliin äänensävyyn, antamatta toiselle ilmeillään tai eleillään pienintäkään vihiä siitä, että sen ajatukset olivat olleet varsin haikeita, jopa surumielisiä.
"Onko sinulla muuten sukulaisia täällä?", narttu päätti sitten kysyä.