|
Post by Fugou on Mar 9, 2011 2:00:20 GMT 2
Ilta ei ollut vielä kovin pitkällä, mutta hämärä oli jo kietonut saaren hentoon peittoonsa, saaden saaren asukkaat pikkuhiljaa hiljenemään ja vaipumaan omiin oloihinsa. Yö läheni, mutta täydellisen pimeyden saapumiseen oli vielä useampia tunteja. Menran alueella oli hiljaista, vain joen pauhu kuului lähiympäristöön. Joki kimmelsi kauniisti hopeisen kuun hohdon alla tuoden lumoavuutta maisemaan ja täydentäen niin harmonista kokonaisuutta entisestään.
Yhtäkkiä hämärässä vilahti tumma, suuri hahmo. Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut keretä havaita liikettä puiden välissä, paikassa, jossa hahmo oli äsken ollut, mutta nyt paikalla ei kuitenkaan ollut enää ketään tai mitään. Ilmassa leijui odotuksen tuntua, aivan omanlaistaan jännitettä. Oliko paikalla sittenkin joku?
Kului hetki, sitten toinen, ja lopulta puiden kätköistä asteli esiin tuo tumma hahmo, joka astuessaan kuun valokeilaan paljastui suureksi koiraksi, rottweilernartuksi. Koira oli varsin vaikuttava näky jolkotellessaan rauhallisesti eteenpäin, lähinnä kokonsa ja lihaksikkuutensa ansiosta, mutta eniten huomiota veivät kuitenkin sen kasvot - kasvojen oikea puoli oli kokonaan arvilla, ja oikean silmän sijasta tyhjyyteen tuijotti vain musta silmäkuoppa. Nartulta puuttuivat myös korvat, ne oli kaluttu pieniksi tyngiksi, eikä sen keho ollut muutenkaan arvilta säästynyt. Ulkomuodosta näki, ettei elämä ollut kohdellut tuota hiljaista kulkijaa lempeästi, mutta rujosta olemuksestaan huolimatta narttu ei näyttänyt maansa myyneeltä tai itsesäälissä rypevältä surkuttelijalta, ei sitten pätkääkään. Se kulki pää pystyssä ylväässä ryhdissä rivakoin askelin, ja koko sen olemus tuntui huokuvan itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Sanottiin, että silmät ovat sielun peili, ja ainakin tämän olennon kohdalla se piti täysin paikkansa - koiran ainoasta jäljellä olevasta silmästä paistoi sen tulisieluisuus ja periksiantamattomuus sekä murtumaton, raudanluja tahto.
Kevyt tuulahdus puhalsi metsän läpi, ja narttu pysähtyi hetkeksi. Se nuuhki ilmaa hetken, ja sen nenään kantautui kuin kantautuikin vieraan koiraeläimen tuoksu. Jonkin aikaa narttu haisteli tuoksua ja koitti jäsennellä päässään siitä saamaansa tietoa, mutta kovin loistokasta kokonaiskuvaa sen ei onnistunut saamaan - luultavasti toinen ei ollut vielä kovin lähellä, mutta eipä narttu, joka myös Wolkena tunnettiin, huolissaan ollut - tuskin vieras olisi riidanhaluinen, ja vaikka olisikin, rottweiler osaisi kyllä pitää puolensa, oli vastassa mitä hyvänsä.
|
|
Vartijaton
Kaikkien tuttu
Vapaana kuin vartija
Posts: 357
|
Post by Vartijaton on Mar 9, 2011 17:34:03 GMT 2
Acerbus
Oli sangen pimeää, vaikka kevät alkoikin lähestyä kovaa vauhtia. Ilma oli viileää ja joen pauhu huumasi. Acerbus ei välittänyt pimeästä. Tuo susi käveli rennoin askelin pitkin joen viertä, piti katseensa koko ajan maassa ettei huomio herpaantuisi. Se olisi tuomio jokeen suistumiselle ja se olisi menoa. Jääkylmä vesi kangistaisi jäsenet niin nopeasti ettei olisi mitään mahdollisuuksia päästä takaisin rannalle ilman muiden apua. Lopulta kuitenkin kuolema olisi hyvin todennäköistä ellei jostain syystä pääisis lämpimään paikkaan, mikä oli erittäin epätodennäköistä tähän aikaan vuodesta. Raitakuono nuuhkaisi ilmaa, jokin vieras tuoksu leijui tuon kirsuun, mutta hän ei jaksanut välittää. Toinen kulkija saavuttaisi hänet kyllä, jos olisi halukas vaihtamaan sanan jos toisenkin, pallo oli tuntemattomalla, sillä Acerbus ei tahtonut enää tähän aikaan väkisin tunkeutua kenenkään seuraan, sillä useimmat olivat jo kärttyisiä illasta. Kyllähän ne muutenkin pahan sisuiset äpärät tietenkin toisinaan yrittivät tunkeutua lähelle riitaa haastamaan, mutta sellaiseen ei hukka suostuisi missään nimessä alistumaan. Hän oli sen verran kunniakas, ettei tahtonut osallistua mihinkään turhaan ja typerään, suorastaan lapselliseen ajan haaskaukseen.
Uros hidasti tahtiaan aavistuksen verran, siirtyi muutamia askeleita kauemmaksi vaahtopäisestä joesta. Se oli normaali käytäntö vieraan saapuessa, ettei toinen saisi heti ensimmäisellä iskulla saisi syöstyä häntä tuhoon. Yönsininen harjakruunu tuon päälaella keinahteli pehmeästi askelten tahtiin, etuharjan peittäessä jäisen siniset silmät alleen. Vahvat jalat jättivät jälkensä koskemattomaan hankeen.
Acerbusta tosin alkoi hieman mietityttämään, miksi hän ylipäätään liikkui Menralaisten alueella. Kyllähän taivaskatse tiesi, ettei kyseinen lauma ollut kovinkaan vieraskorea, päinvastoin, jopa vihamielinen. Tummaturkit eivät olleet halukkaita jakamaan reittejään muiden kanssa, mutta ei ihmekään. Jos Acerbus olisi itse johdossa hän pitäisi mieluusti rajavartioinnin sen verran tarkkana ettei mitään huliganijengejä ja vakoojia päässyt läpi luomaan kapinaa sekä kärhämää laumalaisten keskelle. Hyvä puoli oli kuitenkin se, ettei hukka missään nimessä tahtonut olla lauman johtotehtävissä, ei edes kuulua laumaan. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin omistaa aikaansa tyhjän puhujille varsinkin, kun hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi ja rohkeaksi pysyttelemään yksin, ilman lauman turvaa. Olihan laumassa kulkeminen nimittäin monessakin suhteessa etu, jos ei esimerkiksi pystytnyt itse puollustamaan itseään ja oikeuksiaan. Laumattomana ei aina ollut helppoa, jos jokin lauma tahtoi heidän alueitaan riistää, ei auttanut kuin lyöttäytyä yksiin ja puollustaua. Sekin oli mahdotonta, kun jokainen asusteli toisistaan niin kaukana harvoin edes tuntien toisiaan ulkonäöltä ja yksin oli turha käydä suurta laumaa vastaan. Joka tapauksessa, uros luuli tietävänsä vastauksen kysymykseensä. Hän koetti etsiä onneaan, veljiään. Joka puolelta, mistä tahansa, miten tahansa, kunnes oli ajautunut jo liian kauaksi omilta alueiltaan.
Hukka nuuhkaisi jälleen ilmaa ja tajusi vieraan tulleen jo liiankin lähelle. Nokiselkä kääntyi ja jäi tuijottamaan pimeyteen, askeltaen muutamia askeleita lähemmäksi nähdäkseen vastaantulijan. Kun toinen oli näköetäisyydellä, ei Acerbuksen silmät edes värähtänyt toisen ulkonäöstä. Hän ei niinkään kiinnostanut, mille toinen näytti sillä ulkonäkö petti niin usein. Toisinaan pinkki puudeli saattoi olla raivokkaampi kuin vaamavammainen bulldoggi arpien kanssa. "Iltaa vain", Acerbus sanoi kohteliaasti, nyökäten pienesti ja hyväksyvästi toisen suunnalle. "Jos olette Menralainen, ei huolta, olen vain läpikulku matkalla."
|
|
|
Post by Fugou on Mar 9, 2011 18:29:26 GMT 2
Wolke jatkoi taivaltamistaan joen vierellä, varoen visusti astumasta turhan lähelle joenpengertä - sitä ei todellakaan huvittanut joutua vuolaan virran vietäväksi, sillä mikäli niin kävisi, edes Wolken kokoisella, kookkaalla ja voimakkaalla koiraeläimellä tuskin olisi mahdollisuuksia jäädä henkiin voimakkaiden virtojen pyörityksessä. Sitäpaitsi Wolke ei muutenkaan pitänyt vedestä - se oli pentuaikoinaan joutunut merivirtojen vietäväksi yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa, ja kokemus oli aiheuttanut sen, että narttu suhtautui veteen toisinaan pelonsekaisinkin mielin. Kuumilla ilmoilla se saattoi joskus käydä lammessa vilvoittelemassa, mutta silloinkin se pysytteli sen verran lähellä rantaa, että jalat ylsivät pohjaan. Muuten se ei veteen mennytkään, ellei ollut aivan pakko.
Wolke askelsi reippaaseen tahtiin eteenpäin, tarkkaillen ympäristöään kokoajan - se oli nartulle hankalampaa kuin useimmille koirille, eihän se nähnyt oikealle puolelleen ollenkaan. Silmäpuolisuus ei kuitenkaan ollut saanut rottweileria lannistumaan tai sen taitoja ruostumaan, ei sitten ollenkaan - se oli yhä huippukunnossa ja taitoi kyllä taistelemisen salat siinä missä kuka tahansa muukin, kenties jopa keskivertosoturia paremmin. Elämä oli kouluttanut rottweilerin hyvin, siitä ei ollut epäilystäkään.
Pian narttu valpastui entisestään, sillä sen äsken haistama, vieraan koiraeläimen tuoksu tuntui nyt jo paljon voimakkaampana. Ilmeisesti toinen oli uros, ja se oli Wolken mielestä hyvä - se tuli yleensä paljon paremmin juttuun urosten kuin narttujen kanssa, sillä yleensä sen jutut ja huumori natsasivat paremmin urosten luonteenpiirteiden kanssa yhteen kuin narttujen. Monet nartut sitäpaitsi katsoivat Wolkea nenän vartta pitkin, ja sekös tuota vasta raivostuttikin. Rottweiler koitti siristellä ainoaa silmäänsä nähdäkseen paremmin hämärään, mutta pimeys nielaisi toisen sisäänsä niin, ettei Wolke kyennyt tuota vielä erottamaan. Niinpä narttu päätti hetken mielijohteesta ottaa vieraan kiinni, ja niin tuo lähti lennokkaaseen ja reippaaseen raviin.
Ei mennyt kauaakaan, kun narttu sai vieraan uroksen näköpiiriinsä. Ilmeisesti toinen oli huomannut nartun läsnäolon ja hieman aiemmin, sillä uroksen katse oli porautunut Wolkeen jo ennen kuin tämä oli kerinnyt edes toisen kohdalle. "No iltaa iltaa", Wolke tervehti toista nyökäten myös. Toinen oli säkäkorkeudeltaan Wolkea jonkin verran suurempi, ja ainakin ensi vilkaisulta näytti oikein hyväkuntoiselta nuorukaiselta. "Pilailet kai? Minä en Menraan liittyisi, vaikka mikä olisi. Ei kiinnosta nuo laumojen väliset kahakoinnit sitten yhtään", narttu tokaisi kevyesti naurahtaen.
|
|
Vartijaton
Kaikkien tuttu
Vapaana kuin vartija
Posts: 357
|
Post by Vartijaton on Mar 9, 2011 21:17:40 GMT 2
Acerbuksen suhtautuminen eri elementteihin vaihteli paljonkin. Hänestä tyynimeri oli kaunis, kutsuva, johon mielellään laski käpälänsä, kun taas myrskyävänä hän pelkäsi, kiersi kaukaa. Tuli oli hänestä kaunista, mutta myöskin pelottavaa. Jokainenhan sen tiesi että tuli oli vaarallista ja sitä piti välttää, mutta uros ei aina osannut. Hänestä oli keihtovaa katsoa liekkien tanssia, tuntea lämpö, hän halusi hallita tulta. Mutta jos jotakin uros vihasi, niin se oli sähkö. Salamat pystyivät antamaan elämän tulelle, mutta ne välkkyivät ja tuhosivat, kylvivät liikaa pahan rengen sielua.
Uros oli itse keskiverto soturi. Hänellä ei edes ollut halua tulla paremmaksi saati vahvemmaksi. Hänen tämän hetkisetkin lihaksensa olivat lähinnä peräisin saalistuksesta ja päättömästä vaeltamisesta, jolle ei löytynyt loppua. Ei Acerbus ollut syntynyt kulkijaksi, päin vastoin. Nuorempana hän tahtoi pysyä tasan sillä omalla pienellä reviiriläikällään, jonka hänen perheensä omisti, mutta kun asiat olivat muuttuneet, tunsi hukka vaeltamisen kutsumuksekseen. Hän etsi jatkuvasti jotain. Vapautta, onnea, veljiään, elämää. Acerbus ei edes välittänyt vaikka joku sieluton äpärä yritti estää hänen matkan tekoaan, eihän kukaan voinut estää vaeltajaa toimittamasta sitä, mitä oli alkanut elämän vaiheiden aikana rakastaa. Etsiminen. Ehkä se oli hänen elämänsä tarkoitus. Etsiä, etsiä, etsiä. Etsiä vaikka vastauksia ei löytynyt. Kyntää maat ja metsät, kääntää jokainen kivi, ilman tulosta. Silti hän sai jonkun epämääräisen täyttymyksen tunteen saadessaan tuntea itsensä tärkeäksi. Hän sentään yritti, toisin kuin monet muut. Ei ollut sallittua vaipua masennukseen uudestaan. Elämää tarjottiin vain kerran, siitä oli otettava kaikki irti tai Helvetin tulessa alkaisi kaduttamaan.
Tämä hänen eteensä suunnannut narttu, tervehti häntäkin sutta kohteliaasti ja laski leikkiä. Ei paha, ehkä juttu luistaisi sittenkin toisenkin kulkijan kanssa. Acerbuskin naurahti, ehkä hieman ilottomasti, pienesti huvittuneesti. "Pahoittelen", uros sanahti virnistäen. "Olet siis laumaton. Meidät on taidettu veistää samasta puusta." Se oli toteamus, ei kysymys, sillä olihan toinen juuri vannottanut, ettei laumojen väliset kinat jaksaneet millään kiinnostaa.
|
|
|
Post by Fugou on Mar 11, 2011 12:53:41 GMT 2
Wolke oli nyt saapunut aivan toisen vierelle, ja loi toiseen nyt tarkemman katsauksen. Narttu antoi peittelemättömästi katseensa kiertää vieraan uroksen kokonaan läpi, ja hiljaa mielessään narttu antoi toiselle hyväksyntänsä. Susi tosiaan oli häntä aikalailla isompi ainakin mitä säkäkorkeuteen tuli, mutta painoa kaksikolla oli luultavasti melkein saman verran - tai eihän narttu sitä tiennyt, mutta ainakin arveli näin, ruumiinrakenteensa puolesta uros nimittäin oli melko keskiverto: hoikka, mutta kyllä lihaksiakin löytyi. Eniten huomiota toisessa kuitenkin kiinnitti tumma harjas, sillä rottweiler ei ainakaan muistanut nähneensä ketään harjapäistä koiraeläintä aiemmin. Hauskan näköinen harjas kuitenkin oli.
Pieni naurunpoikanen helähti Wolken huulilta toisen pahoittelujen johdosta. "No ei se mitään, et ole ensimmäinen joka luulee Menraksi", tämä tokaisi. Niin, Wolkea oltiin useammin kuin kerran erehdytty luulemaan Menralaiseksi, luultavasti juuri tumman turkkinsa takia. Narttua se kuitenkin hieman huvitti, sillä se tiesi useimpien Menralaisten omaavan rasistiset käsitykset koirista ja puoliverisistä, kuten osa koirasusia kutsui. Wolke arveli, etteivät Menralaiset olisi edes huolineet hänen kaltaistaan "saastaista piskiä" riveihinsä, eikä narttua kyllä olisi voinut vähempää kiinnostaakaan. Se oli mielummin itsekseen, se pärjäsi kyllä. "Hmm, vai niin. Mukava tietää, että en ole ainoa, joka pitää laumojen kahakointia täysin typeränä", narttu sanoi hymyillen hieman.
Hetken laumaton mietti, olisiko pitänyt vain jatkaa matkaa, mutta päätyi kieltävään lopputulokseen - eihän sillä ollut mikään kiire minnekään, ja sitäpaitsi tämä uusi tuttavuus vaikutti oikein mukavalta tapaukselta. Kyllähän tähän jäisi mielellään rupattelemaan pitemmäksikin aikaa. "Olen Wolke", tummaturkki esittäytyi.
|
|
Vartijaton
Kaikkien tuttu
Vapaana kuin vartija
Posts: 357
|
Post by Vartijaton on Mar 12, 2011 0:13:51 GMT 2
Acerbuskin tutkaili toista mielenkiinnolla. Vaikak toisen kasvot olivat revityt, eivätkä mikään kaunis näky, ei asia hetkauttanut urosta suuntaan eikä toiseen. Ulkonäkö merkitsi niin harvoin tuolle mitään. Se oli vain ulkokuorta, joka ei kertonut mitään toisen sielunelämästä. Tavanomaiselta rotweileriltä narttu joka tapauksessa näytti, joten miksi välittää muusta. Harjapäisyys ei ollut hukan mielestä mitenkään erikoista. Monetkin hänen tuntemistaan omsiti jouhikruunun päänsä päällä. Mutta tuo olikin vaeltanut saaren varmastikin jokaisen kolkan joten olisi ihme jos ei uros olisi nähnyt muunkinlaista elämää.
Hukka virnisti pienesti toisen kertoessa tarinaansa. Turkinväri johtopäätökseen osallistui. Tummaturkki Menran alueella, mitä muutakaan olisi voinut kuvitella? Vaikka rastiseksi laumaa pystyikin helposti kutsumaan, oli heidän riveissään muutamia sekaveriä kuin koiriakin. Ehkä hieman alemmassa arvossa, mutta kuitenkin suojapaikan saaneena. "Et todellakaan! Luulisin ainakin, että lähes jokainen laumaton on samoilla linjoilla meidän kanssamme!" kolmivärinen kertoili mielipidettään. Miksi edes olla laumaton, jos puollustaisi toisen lauman kunniaa ja pitäisi mokomien toimintaa siedettävänä, jopa hyvänä, osallistuen itsekin typerään riitelyyn.
Yökruunu hymähti pienesti toisen esittäytymiselle. Tottahan toki, muodollisuudet tuppasivat aina unohtumaan kun keskustelu eksyi ensin muille linjoille. "Acerbus Fides", uros aloitti ja jatkoi lähes henkeä vetämättä. "Mutta kutsutaan yleisesti vain ensimmäisellä liitteellä." Toisinaan taivaskatse jaksoi hämmentyä yhä uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka hänen emänsä olikaan osannut ristiä hänelle niin sopivan nimen nuoruus vuosia ajatellen. Acerbushan oli ollut synekä ja masentunut nuorukainen vailla elämän iloa. Nyt asiat olivat kuitenkin muuttuneet ja siitä uros jaksoi kiittää aina. Hän tuskin olisi enää hengissäkää ilman veljiensä uhrausta. Olivathan veljet uhranneet heidän välinsä. Itse hän oli lähtenyt, vaeltanut ja lopulta löytänyt itsensä. Nyt puuttuivat enää totuudet ja vastaukset, joita tuskin koskaan löytyisi.
|
|
|
Post by Fugou on Mar 14, 2011 16:48:27 GMT 2
Rottweiler myhäili mielessään tyytyväisenä, sillä Acerbus vaikutti ainakin näin ensivaikutelman perusteella todella älykkäältä ja mukavalta susiherralta. Wolken mielestä oli mukava tavata välillä ihan fiksujakin tapauksia, sillä viimeaikoina narttu oli harmillisen usein törmännyt ylimielisiin idiootteihin, jotka eivät Wolken näkökulmasta ymmärtäneet sitten yhtään mitään elämästä - tai oikeastaan mistään muustakaan. Acerbus sen sijaan vaikutti tyypiltä, joka ymmärsi asioiden päälle paljonkin.
Suden puheet saivat rottweilerin nyökyttelemään. "Tottahan tuo on! Minusta on todella surkuhupaisaa seurata kidon ja menran välistä kinaamista, luulisi, että kaikilla olisi mukavampaa kun laumat saisivat sovun aikaan", tuo sanoi naurahtaen hieman ivallisesti. "Tämä saari olisi paljon rauhallisempi paikka asua, jos riidat loppuisivat." Niin, niinhän asia tosiaan oli, mutta näytti uhkaavasti siltä, että kidojen ja menrojen välinen vihanpito vain jatkui jatkumistaan, ja mikä pahinta, tuntui kasvavan päivä päivältä entisestään. Wolke ei olisi yllättynyt, vaikka laumojen välillä olisi pian täysi sota meneillään.
Suden esittäytyessä Wolke antoi jälleen hymynkaaren saapua kasvoilleen ja koitti painaa nimen mieleensä. Nimi ei ollut sieltä helpoimmasta päästä muistaa, mutta oli sitä vaikeampiakin nimiä joskus vastaan tullut. "Mukava tavata, Acerbus. Olitkos sinä minne matkalla? Itse olen vaeltanut ympäri saarta itsekseni muutaman päivän ajan, ja olisi mukava saada välillä matkaseuraakin", silmäpuoli tokaisi virnistäen.
|
|
Vartijaton
Kaikkien tuttu
Vapaana kuin vartija
Posts: 357
|
Post by Vartijaton on Mar 16, 2011 20:34:07 GMT 2
Acerbus oli luonnostaan liikaakin ajatteleva ja syvällinen, jonka vuoksi hän antoi monesti itsestään fiksun kuvan. No, kyllä uros moniinkin verrattuna tosissaan oli älykäs, joka tiesi paljonkin elämästä, mutta toisinaan, hänen siirtyessä 'hei-olen-leikkisä-hukka' -vaiheeseen, mielikuva saattoi karista pois jos seuralainen oli jähmeää tyyppiä, joka ei kestänyt leikittelyä ja visaamista joka ikisestä aiheesta, jota yökruunu pystyikään kehittelemään. Tänään ei ollut sellainen päivä, hän oli vain lähinnä iloinen löytäessään tasoistaan seuraa.
Susi katseli toisen revittyjä kasvoja, nartun puhuessa. "Näimpä, suorastaan säälittää katsoa laumalaisia, jotka pitävät vihaa yllä vain periaatteesta. Joidenkin päähän ei vain tunnu millään uppoavan, että elämä on aivan liain lyhyt turhaan vihanpitoon. Kuinka paljon enemmän onnea löytyisikään jokaisen elämästä jos Kidot ja Menrat tajuaisivat miten typerää touhu on", Acerbus juttusi. Hukka oli tehnyt samoja huomioita. Laumojen välit kiristyivät jatkuvasti, sota oli uhkaavan lähellä. Silloin laumattomatkaan eivät voineet olla täydellisen neutraaleja, sillä jokainen saattaisi olla väärässä laumojen alkaessa itsekkäiksi, saattaisivat jopa vallata puolettomaat maat omaan käyttöönsä.
Uros virnisti pienesti. "Samoin sinut Wolke", tuo sanoi ja kuunteli loputkin mitä toisella oli asianaan. "Itse olen vaeltanut turhan päiten jo vaikka kuinka kauan, eikä matkaseura olisi pahitteeksi. Minulla ei ole päämäärää", tuo sanoi. Se oli vale. Kolmivärisellä oli todellakin päämäärä, mutta sitä ei kannattanut aivan suotta kelle tahansa paljastaa, piti suojella itseään ja tavoitteitaan, sillä tavoin ne oli helpompi saavuttaa.
|
|
|
Post by Fugou on Mar 27, 2011 15:46:46 GMT 2
[Pahoittelen kestoa!]
Wolke ei olisi voinut olla enempää samaa mieltä susiuroksen kanssa turhasta vihanpidosta, ja se nyökytteli hyväksyvästi toisen puhuessa. Narttu oli melko pian saarelle saapumisensa jälkeen päättänyt, että pitäisi tassunsa erossa koko roskasta. Vaikka sitä ärsyttikin menrojen rasistinen suhtautuminen koiriin ja puolisusiin, se ei halunnut liittyä Kidoonkaan, sillä se uskoi visusti asioiden pysyvän paljon helpompina laumattomana. Ja niin se usein olikin. "Älä muuta sano! Laumattomana asiat ovat paljon yksinkertaisempia", se tokaisi urokselle tuhahtaen hiukan. Laumattomuudessa tosiaan oli sekin hyvä puoli, että sai kulkea siellä missä huvitti. Ainakin teoriassa. Käytännössä asia ei toki ollut aivan yhtä yksinkertaista, sillä etenkin menrat usein suhtautuivat vihamielisesti tunkeilijoihin vaikka ne eivät vihollislaumasta olisi olleetkaan. Wolken oli kuitenkin ainakin tähän asti onnistunut välttyä pahemmilta kahnauksilta, ja se oli ollut yleisesti ottaen se, joka antoi toisille selkään. Monesti nartun pelkkä ulkokuorikin riitti jo pelotukseksi, joten harvoinpa se joutui hampaitaan edes käyttämään.
Acerbuksen seuraava puheenvuoro sai Wolken kiinnostumaan toisesta entistä enemmän. Vai oli toinen vaeltanut päämärättömästi jo ties kuinka kauan! Mielenkiintoista, kerrassaan mielenkiintoista. Narttu tuumi mielessään, millaisia arvoituksia toinen oikein kätkikään sisäänsä. Uroksesta sai sellaisen kuvan, että se oli mysteerejä täynnä - ja niitä Wolke rakasti enemmän kuin mitään.
Rottweiler ei kuitenkaan halunnut tuoda ylitsepursuavaa kiinnostustaan ja innostustaan ilmi toiselle, joten se piti päänsä kylmänä ja päätti jättää toisen sanojen syvällisemmän penkomisen myöhäisemmälle. Ei se vuoksi, että olisi antanut itsestään jotenkin tungettelevan kuvan, vaan siksi, että uskoi saavansa toisesta enemmän irti, mikäli ei samantien kävisi aiheen kimppuun kuin raivotautinen kissapeto. Jos se oli jotain elämänsä aikana oppinut niin sen, että hiljaa hyvää tulee. "Hyvä jos matkaseura kelpaa", musta sanoi hymyillen ja vilkaisi sitten pimeyteen. Olisi varmaan parasta lähteä liikkeelle, ennen kuin joku menralainen sattuisi paikalle. Se olisi varmasti pärjännyt taistelussa melkein kenelle tahansa, mutta mielummin se välttäisi turhat yhteenotot tällä kertaa. "Lähdetäänkös tarpomaan eteenpäin", se sanoi. Lausahdus oli pikemminkin toteamus kuin kysymys, sillä Wolke otti jo askeleita eteenpäin, olettaen Acerbuksen seuraavan.
|
|
Vartijaton
Kaikkien tuttu
Vapaana kuin vartija
Posts: 357
|
Post by Vartijaton on Apr 7, 2011 19:58:13 GMT 2
// Samoin! //
Vaikka laumattomat olivatkin puolueettomia, omien polkujensa tallaajia, joutuivat he useinkin alistumaan ainakin jonkun verran. Vallanhimoa oli turha edes yrittää välttää, aina jouduit väistämään askeleesi "paremman" tieltä, tässä tapauksessa parempi oli päälaumalainen, jolla olisi kohta häntä vastaan sotajoukko jos alettaisiin vaikeiksi. Toinen vaihtoehto oli vain yksinkertaisesti repiä pää irti laumalaiselta ja kadota sen jälkiä jättämättä, että murhaajaa ei saataisi kiinni. Elämä oli kovaa ja se oli kestättävä jos tahtoi elää, jos oli heikko oli antauduttava, jos ei, sai tehdä mitä halusi. "Mutta onhan sekin tietenkin totta että kuka tahansa ei pysty elämään ilman lauman turvaa, maailma on arvaamaton paikka ja lauman sisällä on turvallisempaa", Acerbus mietiskeli.
Uros omasi montakin salaisuutta, mutta hän ei niistä aivan kelle tahansa avautunutkaan. Asioiden kertominen vaati luottamusta, jota hukka ei ainakaan tällä hetkellä tuntenut ketään kohtaan. Oli toisellakin varmasti mielenkiintoinen tarina takanansa, jonka Acerbus kuulisi mielellään. Se olisi vain kysymys, tahtoiko Wolke sen häenen kanssaan jakaa. Nähtäväksi jäi mitä tulevaisuus kirjottaisi heidän varalleen.
Samoista syistä susikin jätti kyselemisen suosiolla myöhemmällä, kuin rotweilerkin. Acerbus tyytyi vain hymyilemään toiselle, kun narttu totesi matkaseuran kelpaamisen olevan hyvä asia. Ei uroskaan sitä epäillyt etteikö olisi pärjännyt taistelussa, mutta vihollista ei koskaan tullut aliarvioida ja sitä paitsi, kuka tiesi jos vastana olisi tullut tiesmikä steroidihirmu. Oli parempi poistua jo takavasempaan. "Toki", kolmivärinen tuumasi ja asteli ensin Wolken perään, kirien pikku hiljaa toisen rinnalle, rynnimättä mitään turhia.
|
|