Post by kridu on Jul 30, 2010 20:58:39 GMT 2
//Sissukka ft Sawweli//
Akai Arashi
Taivas oli tumman harmaa ja synkkä. Oli vain ajan kysymys, koska pilvet repeäisivät ja vuodattaisivat kyyneleensä maan päälle ärtyisinä, nin sähköinä syösten tikareita peräänsä. Tikarit olivat sama asia kuin salamat. Ne olivat tappavia. Korkean puun, korkealla oksalla makasi susi, jonka keskikokoiset korvat olivat liimautuneet niskaan. Tuo uros oli vain vuoden ikäinen nulikka, joka oli htinyt elämänsä aikana tutustua monenmoiseen vaikeuteen, saattaen itsensä melkoiseen ahdinkoon. Pakotietä ei ollut, eikä hukalla ollut aikomustakaan parantaa elämän laatuaan. Ei yksin. Hän eli tappaakseen. Oli vain veren vuodatus, oli vain lasittuneet silmät, jotka tuottivat nuorukaiselle elämän iloa tahi mielihyvää. Kuinka ruskoturkki rakastikaan sitä, vaikka tiesikin tappamisen, suoraan sanottuna murhaamisen olevan väärin. Mutta mikä pystyi olemaan väärin, jos siitä sai nautintoa?
Ensimmäinen jyrähdys ja liekkiharja oli valmiina laskeutumaan alas lymypaikastaan. Toinen jyrähdys, joka sai tuon jo jalkeille. Hennot jalat kannattelivat uroksen painoa helposti. Ote ei lipsunut.
Kolmas. Myrsky oli tulossa, hän oli tulossa. Uros rakasri myrskyä, olihan hän saanut nimensäkin sen mukaan. Arashi, joka tarkoitti myrskyä.
Neljäs isku oli voimakas ja taivaan rannassa näkyi selvä välähdys. Nyt piti kiirehtiä. Susi loikkasi monta oksaa alemmaksi, seisahtui vain muutamaksi sekunin sadasosaksi ja loikkasi pitkän matkan maahan, satuttamatta itseään. Arashi jolkotti pää riipuksissa, häntä susimaisesti valppaana kauemmaksi korkeasta männystä, laskeutuen istumaan turvallisen välimatkan päähän, käyden makuulleen. Hän ei ottanut riskiä, että taivaan viha saisi hänet.
Akai Arashi
Taivas oli tumman harmaa ja synkkä. Oli vain ajan kysymys, koska pilvet repeäisivät ja vuodattaisivat kyyneleensä maan päälle ärtyisinä, nin sähköinä syösten tikareita peräänsä. Tikarit olivat sama asia kuin salamat. Ne olivat tappavia. Korkean puun, korkealla oksalla makasi susi, jonka keskikokoiset korvat olivat liimautuneet niskaan. Tuo uros oli vain vuoden ikäinen nulikka, joka oli htinyt elämänsä aikana tutustua monenmoiseen vaikeuteen, saattaen itsensä melkoiseen ahdinkoon. Pakotietä ei ollut, eikä hukalla ollut aikomustakaan parantaa elämän laatuaan. Ei yksin. Hän eli tappaakseen. Oli vain veren vuodatus, oli vain lasittuneet silmät, jotka tuottivat nuorukaiselle elämän iloa tahi mielihyvää. Kuinka ruskoturkki rakastikaan sitä, vaikka tiesikin tappamisen, suoraan sanottuna murhaamisen olevan väärin. Mutta mikä pystyi olemaan väärin, jos siitä sai nautintoa?
Ensimmäinen jyrähdys ja liekkiharja oli valmiina laskeutumaan alas lymypaikastaan. Toinen jyrähdys, joka sai tuon jo jalkeille. Hennot jalat kannattelivat uroksen painoa helposti. Ote ei lipsunut.
Kolmas. Myrsky oli tulossa, hän oli tulossa. Uros rakasri myrskyä, olihan hän saanut nimensäkin sen mukaan. Arashi, joka tarkoitti myrskyä.
Neljäs isku oli voimakas ja taivaan rannassa näkyi selvä välähdys. Nyt piti kiirehtiä. Susi loikkasi monta oksaa alemmaksi, seisahtui vain muutamaksi sekunin sadasosaksi ja loikkasi pitkän matkan maahan, satuttamatta itseään. Arashi jolkotti pää riipuksissa, häntä susimaisesti valppaana kauemmaksi korkeasta männystä, laskeutuen istumaan turvallisen välimatkan päähän, käyden makuulleen. Hän ei ottanut riskiä, että taivaan viha saisi hänet.